Uskallatko olla oma herkkä itsesi?

Jos oikein tarkkaan miettii, niin onko sitä todella aina oma itsensä? Kaikkialla, kaikissa tilanteissa?

Ja toinen yhtä hyvä kysymys on, minkälainen olen oikeasti, kun kaikki ylimääräinen on riisuttu ympäriltä?

Kukin voi näitä kysymyksiä pohtia tykönään. Lämmin suositus sille. Luulen, että monella ensimmäinen ajatus voi olla, että “tottakai olen aina oma itseni” ja “tietenkin minä tiedän kuka ja millainen minä olen.”

Jos asiaa tarkastelee herkän ihmisen näkökulmasta, voi aihe saada vielä melkoisia lisävivahteita. Herkkiä kuvaillaan usein kameleonteiksi, jotka muovautuvat erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin ja ympäristöihin enemmän tai vähemmän tietoisesti. He synkronoivat itsensä toisen rytmiin ja tunnetilaan, jotta kohtaaminen sujuu mahdollisimman sulavasti.

Tämän voi ajatella olevan kaunista toisen huomioon ottamista. Ja onhan se sitäkin. Toisaalta erityisherkkä toimii usein kameleonttina suojellakseen omaa herkkyyttään, todellista minää. On helpompaa luovia ja myötäillä, kuin paljastaa omat syvimmät ajatuksensa ja tarpeensa. Altistaa itsensä vastaväitteille, kyseenalaistamiselle, ehkä konfliktille.

Vaaran paikkana näen kuitenkin sen, milloin myötäily johtaa oman itsen kadottamiseen tai vähintäänkin unohtamiseen. Kun huomaan elävänsä toisten ehdoilla ja antaa oman äänensä hukkua niin, ettei enää itsekään kuule sitä.

Ja tärkeintä tässä kaikessa pohdinnassa on se, että me olemme juuri oikeanlaisia sellaisina kuin olemme. Ei ole suinkaan väärin suojella itseään, etsiä ja löytää itselleen sopivia tapoja toimia selviytyäkseen arjessaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ei ole tarpeen syytellä itseään, vaan ennemminkin sallia välillä hetki höristää korviaan ja kuulostella, mitä sinulla itselläsi on oikeasti asiaa.

Tällainen pieni pintaraapaisu isoon aiheeseen aamukahvin ääreltä kirjailtuna.

Katso keskustelumme aiheesta Ilonkilsojen Annen kanssa: Iloa ja Balanssia Erityisherkille -keskustelukanavalta