Avun pyytämisen vaikeus

Olen pohtinut paljon avun pyytämisen ja avun vastaanottamisen vaikeuden teemaa.

Syitä tälle voi olla monia. Ehkä juuri niin monta, kuin meitä ihmisiä on. Voi olla, että syvällä piilee tunne arvottomuudesta. Ikään kuin emme ansaitsisi jotakin.

Haluamme ehkä näyttää, että kyllä me pärjäämme. Miten sitkeitä olemme. Ehkä tiedostamattamme toistamme kaavaa sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta, minkä olemme äidin maidoista saaneet mahdollisesti jo sodat nähneiden ja kokeneiden isovanhempien perintönä.

Ja miksi ajattelemme, että avunpyytäminen olisi heikkoutta, häpeällistä, noloa? Eikö se juuri ole rohkeutta, kun ymmärtää omat voimavaransa ja myöntää vallitsevan tilanteensa ilman sarvia ja hampaita? Ja sanoo sen vieläpä ääneen.

Moni sellainen herkkä, joka apua kaipaisi on sen sijaan ajautunut auttajan ja palvelijan rooliin. Kun on jatkuvasti antamassa itsestään toisille, ei välttämättä huomaa omia tarpeitaan. Tai mikä pahinta, pidä niitä tärkeinä ensinkään. Vaarana voi olla lopulta katkeroituminen. Minä tässä raadan niska limassa. Kukaan ei välitä minusta. Muut eivät millään pärjää ilman minua. Jne. Ja kuitenkin hän itse ruokkii tätä oravanpyörää elämässään.

Hyvin usein on oltava riittävästi kipua, jotta tästä ajattelumallista lähtee irtaantumaan. Mutta onko kärsimys aina tarpeen, jotta opimme ja oivallamme jotain itsestämme? Mene ja tiedä.

Elämän yksi suuri tavoite (siis minun mielestäni) on löytää tasapaino tai vähintääkin pyrkiä siihen. Eikö siis antamisen ja vastaanottamisenkin pitäisi olla tasapainossa?