Ajatuksia sisäisestä puheesta

Olen pohtinut paljon sisäisen puheen merkitystä viime aikoina. Tuossa eräänä aamuna havahduin kahvia hörppiessäni näkökulmaan aiheesta, jota en ole aiemmin tullut niin ajatelleeksikaan.

Samalla, kun join kahvia ja tuijottelin ulos vanhan kotitalomme ikkunasta, rapsuttelin pöydällä pötköttelevää Pilli-kissaa (kyllä, meillä saa kissat olla pöydällä..) ja höpöttelin sille kaikenlaista hellittelevää supatusta. Kuten aina.

Hukutan kissani hellyyteen, haleihin ja pusuihin. Juttelen niille aina (paitsi, jos on oltu tuhmia) rakastavasti ja lempeydellä. Voin sanoa, että “mami rakastaa” vaikka sata kertaa päivän aikana, eikä se koskaan tunnu mitenkään liioittelulta.

Mutta ihmisille onkin sitten paljon vaikeampaa osoittaa yhtä varauksetonta lämpöä. Saati itselle. Se tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa. Ainakin minulle. Ajattele, jos voisimme hitusenkin siitä rakkaudesta kohdistaa itseemme ja siihen, miten itseämme puhuttelemme! Se voisi tehdä ihmeitä.

Liian usein herkkä kokee riittämättömyyden, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita. Vaadimme liikaa itseltämme ja kun emme kykene täyttämään omia tai muiden meille asettamia odotuksia, seuraa siitä itsesyytöksiä ja pettymyksiä. Nuhtelemme ja arvostelemme itseämme. Päänsisäinen puheemme on armotonta.

Yhtä kaikki, jokainen, jolla on ilo ja onni saada elää yhdessä lemmikkinsä kanssa tietää, miten valtavan suuri merkitys sen (hänen) olemassaolollaan on arjessa, niin iloissa kuin suruissa. Saamme aitoa ja hyväksyvää läsnaoloa. Kelpaamme juuri sellaisena kuin olemme. Terapioimme toinen toisiamme. Ja se on valtavan tärkeää.

Voisimmeko joskus myös samalla, kun silittelemme suloisen pehmoista turkkia sulkea silmämme ja ajatella samalla silittävämme itseämme lempeästi ja myötätuntoisesti? Olemme sen ansainneet.

Juttelimme Ilonkilsojen Annen kanssa aiheesta myös Iloa ja Balanssia erityisherkille -keskustelukanavallamme. Löydät meidät Youtubesta ja Spotifysta.