Hälinää ja hiljaisuutta

Eräänä päivänä kotitoimistolla. Edessä keskittymistä vaativa kirjoitusurakka. Istun koneelle. Tuijotan ruutua hetken ja aloitan. Yksi lause muodostuu ruudulle, sitten toinen. Tämähän sujuu mukavasti. Auto ajaa ohi. Käännyn katsomaan sen kulkua ikkunasta. Meneepä siinä lenkkeilijäkin koiransa kanssa. Onpa söpö. Koira, ei lenkkeilijä.

Käännyn katsomaan takaisin tietokoneen ruutua. Mihin jäinkään.. Seinäkello alkaa lyödä tasatunteja. Kymmenen tajunnanräjäyttävää kertaa. Sitten alkaa lyödä toinen kello keittiössä. Kymmenen kertaa sekin. Mies on näköjään taas muistanut vetää kellot. Harmi.

Kissa ruopii hiekkalaatikkoa sellaisella tarmolla, että katson parhaakseni käydä kurkkaamassa, että siellä ollaan ihan oikealla asialla, eikä vain huvin vuoksi kuopimassa hiekkoja sinne tänne. Kaikki hyvin. Mihin jäinkään?

Pienoinen ärsyyntyminen alkaa nostaa päätään. Onko keskittymiseni todella yhtä loistava, kuin kultakalalla? Kaikki pienetkin äänet alkavat hiipiä tajuntaani. Nousen vielä kerran. Sammutan ilmalämpöpumpun. Sen hurina alkaa käydä hermoille. Ja pakastinkin alkaa käydä. Sitä ei kannata valitettavasti sammuttaa. Siedän sitä sitten.

Tämä kipuiluni kesti kohtuuttoman kauan. Vasta aikuisiällä sallin itseni olla juuri se "satutäti", miksi olin syntynytkin. Minun maailmani on täynnä ihmeitä ja ihmeellisyyksiä. Oikeastaan säälin niitä, jotka näkevät kaiken "normaalien" linssien läpi. Niin paljosta he jäävät paitsi. Sillä totuus on minulle paljon tarua ihmeellisempää!

Istun koneeni äärellä, tuijotan ruutua. Päässäni ei ole ainuttakaan järkevää ajatusta. Kauppalista sen sijaan alkaa muodostua pikkuhiljaa. Onhan sekin tavallaan järkevää, mutta EI NYT! Viesti pimpahtaa puhelimeen, taas auto ajaa ohi ja pakastin jatkaa hurinaansa. Pääni on kuin kuuluisa Haminan kaupunki. Ei tästä tule yhtään mitään.

Nousen ylös tuskastuneena. Laitan lenkkarit jalkaan ja lähden raikkaaseen kevätilmaan. Tietoisesti karkottelen päästäni ajatusten hälinää, kun mennä kipitän pitkin peltotien reunaa. Sitten vähitellen huomaan, että askeleeni alkaa vähitellen hidastua ja rauhoittua. Pääni sisäinen maailmakin tasaantuu. Pysähdyn katselemaan taivaalla hiljakseen soutelevia poutapilviä. Niin kauniita.

Palaan sisälle. Istun koneelle. Ja lauseita muodostuu jälleen ihmeen helposti, ajatukset jäsentyvät kuin itsestään. Eikä seinäkellokaan haittaa, kun se lyö kaksitoista kertaa.

Jaa